Historiallinen Sallivaaran poroerotuspaikka Inarissa
- mari-kaarinahiltun
- Jul 16
- 4 min read
Metsä- ja suomaisemien kautta sekä päivä- että yöretkikohteeksi sopivaan poroerotuspaikkaan.

Ajankohta: 3.7.2025
Lähtöpaikka: Repojoen pysäköintialue Kittiläntien (tie nro 955) varressa. Koordinaatit 68°26.984P 025°57.243I.
Reitti: Sallivaaraan menee viitoitettu retkeilypolku, jolla on mittaa yhteen suuntaan 6km. Polku kulkee paikoin samassa urassa mönkijäreitin kanssa. Menomatkalla päädyin patikoimaan mönkijäreittiä, joka kulki varsin kosteassa maastossa. Paluumatkalla pysyin merkityllä polulla, joka kulki ylempänä ja kuivemmassa maastossa Saarimaan kautta. Saarimaa on siis jonkin verran ympäristöään korkeammalla, mutta nousut ja laskut olivat hyvin loivat, melkeinpä huomaamattomat. Muutenkaan reitillä ei ollut merkittäviä korkeuseroja, kun Sallivaaran päälle nouseva reittiosuus oli suljettu portaikon huonon kunnon takia. Polut olivat paikoin juurakkoisia ja kivikkoisia. Kosteimmat paikat oli pitkostettu. Mittaa koko reissulle tuli oman matkamittauksen mukaan yli 13km, mikä selittynee pitkälti mönkijäreitillä kulkemisesta menomatkalla.
Kesto: Vajaa neljä tuntia + tauot.

Luin Pohjoisen Poluista vuonna 2022 jutun Sallivaaran poroerotuspaikasta. Siitä saakka oli kutkuttanut ajatus päästä joskus vierailemaan siellä. Nyt haaveesta oli tulossa totta!
Lähtöpaikka oli Repo-ojan pysäköintipaikalla, jossa oli tilaa toisellekin autolle. Sellainen ilmaantuikin paikalle reissuni aikana. Pysäköintialueen laidalla oli Inarin kartta, WC ja toisella laidalla jätesäiliö.

Viitoitus Sallivaaran reitille alkoi pysäköintialueen laidalta.

Sallivaaran viitan vieressä oleva tiedote kertoi kohteessa olevan suljettuja rakenteita tai reittiosuuksia. Olin etukäteen henkisesti varautunut siihen, että joudun kääntymään takaisin jo suon kohdalla, jos se olisi aivan veden vallassa - kumisaappaita ei nimittäin ollut matkassa. Luontoon.fi -sivustolta olisin löytänyt tarkennuksen, että suljettuna olisi Sallivaaran näköalapaikalle vievä osuus. Poroerotusalueelle pääsisi siis kyllä.

Noin kilometrin taivaltamisen jälkeen metsäpolku yhdistyi Repojokivartta seuranneeseen mönkijäreittiin.

Sorastettua polkua oli helppo kulkea.

Pajuojan silta.

Retkikartta.fi -sivuston perusteella Pajuoja näyttää laskevan Sallijokeen, joka puolestaan laskee Repojokeen.

Epätietoisuuteni Sallivuoman ylityksen onnistumisesta kaikkosi tässä vaiheessa. Mönkijäpitkokset olivat näkösällä eivätkä veden alla.

Sen verran kosteat olosuhteet Sallivuomalla oli, että heinikko oli päässyt kasvaa rehottamaan pitkosten väleistä.

Nyt olin luiskahtanut merkityltä retkireitiltä mönkijäreitille, jota päätin sitten seurata - määränpää olisi joka tapauksessa sama. Suomaisemassa piti välillä kierrellä pahimpia lätäköitä. Varsinkin edellisenä päivänä oli satanut herakasti, mikä saattoi näkyä vielä maastossa.

Hyttyset yrittivät pitää omaa juomataukoaan aina silloin kun minäkin. Pitkähihaiset ja lahkeiset vaatteet suojasivat kaikelta muulta paitsi ininältä.

Pahimmat vesirontteikot alkoivat tässä vaiheessa olla takana. Niin pahoja kohtia ei missään vaiheessa ollut, että molemmat kengät olisivat kastuneet. Oikea jalka oli kävellyt jossain vaiheessa sen verran huolimattomasti, että päkiäosa oli päässyt kastautumaan. Sukkaan asti vesi ei onneksi päässyt.

Toinen mönkijäpitkososuus oli edellistä lyhyempi. Nyt olin taas merkityllä reitillä.

Pitkoksia kävellessä erotin metsässä rakennuksen, joka oli pian kohdalle tulevan kartan perusteella yksi poroerotusalueen kämpistä.

Mönkijäpitkoksia kävellessä kannatti vilkuilla jalkoihinkin, sillä pitkospuut olivat yhdessä kohtaa aika lahossa kunnossa. Tällaista oli onneksi vain tämä lyhyt pätkä.

Sallivaaran poroerotusalueen kartta oli odottamassa heti suoalueen jälkeen.

Kartta auttoi alueen hahmottamisessa. Kävelin pisteviivaa pitkin poroerotusaidan oikealta sivulta opastustuvan (1) ja autiotuvan (2) luo. Erotusaitaan kävin tutustumassa sisäpuoleltakin, mutta päivätuvalle (3) ja vesipaikalle (merkitty kartassa lähteeksi) asti en lähtenyt.

Sieltäpä se poroerotusaita alkoi pilkistellä puiden takaa.

Alueella oli selvä opastus.

Kirnu.

Sallivaaran jo 1800-luvulla käytössä ollut poroerotuspaikan suuri, 0.5km pituinen kaarre on rakennettu vuoden 1933 aidan mukaisesti puusta (uluista) ja uusittu 1980-luvulla. Kaarteeseen liittyy kaksi pidätystä ja erotuskaarteeseen 22 konttoria. Kämppiä tai niiden jäänteitä on erotuspaikalla yhteensä 17. Näin kerrottiin Museoviraston merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen sivustolla rky.fi.

Poroerotusaidan kirnuosassa oli erotusaidan sivukarsinoihin eli konttoreihin vieviä aukkoja.
Ylen kuvagalleriasta löytyy vuodelta 2013 juttu siitä, mitä poroerotuksessa tapahtuu.

Jatkoin matkaa loivaan ylämäkeen, missä näkyi kolme kämppää.

Mikko Takalon kämppä toimii nykyään autiotupana.

Kämpässä on luontoon.fi -sivuston mukaan makuupaikat viidelle, avotakka ja kaasuliesi. Kämppää valaisi ikkunasta tuleva valo sekä takan hormista tuleva valonkajastus.

Saman pihapiirin toinen kämppä (kartassa nro 1) palvelee opastuskämppänä.

Opastuskämppä on joissakin kartoissa nimetty Pirulaksi.

Poronhoitokulttuuriin oli mahdollista tutustua suomeksi, saameksi, englanniksi ja saksaksi.

Samassa pihapiirissä oli kolmaskin kämppä, mutta sitä ei oltu numeroitu ja nimetty karttaan, jota olin tutkiskellut alueelle tullessani.

Kolmaskaan kämppä ei ollut lukittu. Sisällä näytti tältä.

Opastuskämpän ja autiotuvan välistä jatkui reitti kohti Sallivaaran huippua.

WC-rakennus vaaran juurella kämppien tuntumassa.

Tässä vaiheessa minulle selvisi, että Sallivaaran portaikon kunto oli syynä reittiosuuden sulkemiselle. En halunnut lähteä riskeeraamaan kompuroimalla polun ulkopuolella, joten käännyin suosiolla takaisin. Luontoon.fi -sivuston mukaan 600 metrin matkalla Sallivaaran huipulle kertyy 60 nousumetriä, joten kyllä sieltä varmaan aika kauas olisi nähnyt.

Pidin pitkän evästauon opastuskämpän pihamaalla ennen paluumatkalle lähtöä. Paluureitti olikin jo suurimmalta osin tuttu.

Nyt päätin tarkasti pysytellä merkityllä reitillä, jolla todennäköisesti ei tarvitsisi kierrellä vetisiä paikkoja. Valitsin siten vasemmanpuoleisen polun. Voi olla, että kesän edetessä kumpikin reitti olisi kuiva.

Merkityllä reitillä oli joka kilometrin jälkeen matkan etenemisestä kertova viitta.

Polku oli välillä hyvinkin helppokulkuista.

Mönkijäreitti ristesi merkityn polun kanssa. Jatkoin polulla.

Retkeilypolku ja mönkijäreitti yhdistyivät vähän ennen Sallivuomaa. Suon ylityksen jälkeen pidin pitkän juomatauon avarasta maisemasta ja lämmöstä nauttien, pilvitaivas kun oli alkanut vähän rakoilla. Liro lauleli lähistöllä. Sain napattua siitä kuvankin, mutta kuvalaadun puolesta voisin yhtä hyvin laittaa näytille otoksen vaikka lantunpuolikkaasta.

Liekö tämä yhden otuksen aikaansaannos vai ryhmätyötä? Netistä löytyi niin erilaisia selitysmahdollisuuksia, että en edes yritä luetella niitä tässä.

Vasemmalle haarautui viimeinen polkuosuus, joten nyt oli vielä kilometrin mittainen mahdollisuus ottaa kaikki ilo irti metsämaisemista. Vähän aiemmin oli tullut vastaan kaksi retkeilijää, jotka olivatkin ainoat kohtaamani kulkijat koko reissulla.

Loppunousu. Sallivaara on jäänyt retkikohteena ehkä suositumpien paikkojen katveeseen, mutta kyllä mieluusti suosittelen siellä vierailemista.

Comments